Pulloposti Avignoniin

Tietenkin olin kiinnostunut näkemään kaupungin jossa asuu afrikkalaisten naamioiden näköisiä naisia. Kun sitten elämääni tulivat vedet ja nesteet Virtaavan Baarin myötä, jokin napsahti päässäni keväällä 1999 kesken puutarhatöiden: Avignonin neonvalot syttyivät palamaan kutsuvasti.

Luonnollisesti kaikki johtui siitä että Virtaava Baari oli Helsingin kulttuurikaupunkivuoden projekti ja myös Avignon oli Euroopan kulttuurikaupunki vuonna 2000. Vielä minun oli tavattava Cécile Guigny fosforituoleineen ennen kuin matka alkoi hahmottua. Helsingin koleassa kesäyössä löysin ensin sadat pikkutuolit makasiinien varastosta, sitten Pierren pallo hukassa ja lopulta Cécilen tikapuita etsimässä.

Koska kiipeämisvälineitä ei löytynyt eikä tarpeeksi pimeyttä, heidän Tähtien Baaritiskiään ei perustettu katolle meidän Baarimme ylle. Elokuun lyhyinä öinä heidän baarituolinsa hohtivat pimeällä terassilla; päivisin meidän pullomme hehkuivat keinovaloissa makasiinien sisuksissa. Kun kaaos oli vielä vallalla joimme väliaikaisessa pystybaarissa kotitekoista marjatinktuuraa ja punajuurisherryä hengen vahvistukseksi.

Seuraavan kerran tapasin Cécilen Marseillen satamassa kuumana lokakuun päivänä. Istuttiin aurinkoisella parvekkeella meren äärellä. Minulla oli naama punainen, Cécilellä mustat lasit ja punainen mehu. Huolimatta Helsingin suurista ongelmista, Cécile oli pitänyt kaupungista koska siellä oli paljon tilaa. Meillä on vielä enemmän tilaa keskellä Suomea, sanoin, varsinkin talvella.

Ei hän pelkää, kesälläkin hän otti monta villapaitaa mukaan. Kun minä lähden etelään, en tarvitse juuri mitään, sen kun vaan riisun liikoja vaatteita matkan varrella, vastasin Cécilen ihmettelyyn kevyistä kantamuksista. Vielä vähäisempiä ne olisivat, sanoi matkakumppani, jos ei olisi noita pulloja matkassa. Kuusi pulloa marjatinktuuraa matkalla Avignoniin tuntemattomiin kohteisiin.

Ensimmäinen päämäärä oli tähtinäyttelyn viimeiset hetket Paavien palatsissa, sinne meidät opasti Cécile. Tähtisuunnittelija Lacroixin pinkit hanskat ja viirit viitoittivat tietä kohti hengen palatsia. Tähtilaulaja Björkin suuret naamataulut mainostivat taidenäyttelyä katukylteissä. La Beauté, kauneus. Ensin tämä muodin, kirkon ja tähtitaiteen julkea liitto hämmensi.

Mutta vallan labyrinteissä oli ilo hengittää Penonen laakerinlehtiä salin täydeltä ja tavata Messagerin täytetyt eläimet korkeuksissa. Kentridgen kuvavirta pimeässä salpasi hengen, hämärän perunakellarin ihmeistä puhumattakaan: Siellä rakasteli pariskunta seuranaan norsu ja mutakala. Pulloja paaveilla oli turistikaupassa omasta takaa: Provencen loistavaa oliiviöljyä ja hedelmämehua.

Aamulla mistraali jo riepotteli näyttelyn pinkkejä paperikulisseja pitkin paavien aukiota ja me suunnistimme uusiin kohteisiin. Suuresti mainostetun Björk-spektaakkelin ovella oli pinkki kyltti: Järjestäjistä riippumattomista syistä esitystä ei ole. Tulimme käsityöläisten seuduille: Värjärien kadun päässä oli Tupsuttajien katu. Alas Persiljakatua pääsimme Mon Bariin, Minun Baariini, joka oli merkattu pinkillä hanskalla. Istuimme juomaan capuccinot ja ihmettelemään.

Oviaukon yläpuolelle oli aseteltu kauniiseen kaareen pyöreämuotoisia kahvinkeittimiä. Toiselta seinältä silmään sattui moottorisaha, kolmannelta kodikas pölynimuri. Taiteilija Bertrand Lavier oli laittanut esille vanhahtavien baarikoristeiden sijaan uusia, mutta ei designattuja eikä “luoja paratkoon luovia”. Siis ihan tavallisia kotoisia kapistuksia. Aikaisemmassa menestysnäyttelyssään 1980-luvulla hän oli vaihtanut vaatimattoman kerrostaloasunnon tuolit varakkaan porvariskodin tuoleihin ja päinvastoin.

Taiteilijan kokemus oli kartuttanut teorian: Ranskan keskiluokka asuu uusissa rakennuksissa, arkkitehdit jotka niitä suunnittelevat historiallisissa kartanoissa, kuten myös kuuluisat muotitaiteilijat ja poliitikot. Etuoikeutetut eivät välttämättä ole niitä jotka elävät ajassaan, ajanmukaisten esineiden kera.

Tiloja ja avaruuksia kapistuksineen tuli tutkittua iltaisin paikallisissa ravintoloissa. Apprentis de la Bonnerie -ravintolassa ruokalistat oli kirjoitettu lyijykynällä tahraisille kouluvihkoille, päällä seisoi huterasti oppilaan nimi: Maria Cesares, Jean Vilar. Pöytäliinaan oli painettu Georges Perecin teksti tältä kadulta, luettelo sen parfyymikaupoista, leipomoista ja kuppiloista. Jälkiruokalistalta oli vaikea valita ottaisiko kelluvan saaren vai valkoisen juuston hunajalla. Valkea juusto paljastui rahkaksi ja “juustoa päästä” aladobiksi.

Wooloomooloo, kaupungin merkillisin ravintola houkutteli sisään suurin lasipulloin ja matka-arkuin. Kyltissä kaikenmaailman ruokia, erikoisuutena afrikkalaiset illat. Totisesti, pimeässä luolassa lepattivat sadat kynttilät valaisten mitä merkillisimpiä kapistuksia. Ilmassa kellui kokonainen vene, toisaalla seisoi valtaisa painokone. Koska tarjoilijoista toinen oli sairastunut, vallitsi kaaos; se ainoa sinkosi patonkeja koreihin ja juoksi ympäri täyttä salia myöhässä joka paikasta. Keittiö poltti karrelle talonpojan makaroonit ja aperitiivi “Jumalan suunnitelma” ehti vasta jälkiruuaksi. Ei se mitään, tunnelma oli tiheä. Siitä palkinnoksi jätimme pullojen ja purnukoiden joukkoon mesimarjaliköörin, evästäen epäluuloista keittiötyttöä että sen voi kyllä juodakin.

Päivänä muutamana palasimme Mon Bariin tapaamaan isäntiä, kahta vanhahkoa herraa joista toisella oli pinkki paita, toisella vaalean sininen. Veimme heille pullot lakka- ja mesimarjalikööriä ja terveiset taiteilijalle. Näytimme kuvia Virtaavasta Baarista ja vihjaisimme että punaiset pullot olisivat hienoja kulkiessaan pitkin ikkunalautoja. Kyllä tietysti, mutta Baari on paraikaa myynnissä ja isännät lähdössä kohti tuntemattomia seutuja ja uusia baareja.

Me perustimme ulkobaarin palatsin kukkulalle. Katoimme peilin päälle, Avignonin sinitaivaalle lääkemukit ja keltaisen katajanmarjajuoman. Juniper, soleil, vihreä nurmi ja tuoksut. Puissa kiipeili lapsia kuin apinoita ihmettelemässä aikuisten leikkejä. Ne jatkuivat siten että pulloja aseteltiin erilaisiin muodostelmiin kivimuurille Rhône-joen kimmellystä vasten.

Cécilen tapasimme uudestaan Carpentrasin bussiasemalla monikielisen puhelinkeskustelun jälkeen: Heillä Pierren kanssa oli tärkeä palaveri lasitehtaassa, voisimme tulla mukaan. Juuri ennen Suomesta lähtöä olin käynyt Nuutajärven Lasisirkuksessa suunnittelemassa uusia nestemuotoja, joten retki lasitehtaalle sopi mainiosti. Ajoimme aamubussilla halki hedelmätarhojen Luberon-vuorten juurelle ja siitä eteenpäin Pierren pakettiautolla.

Ajomatkalla keskusteltiin lasin syvimmästä olemuksesta yksinkertaisin lausein: minä käytän puhallettuja muotoja, he lasia kuin tuulilasia. Pierre sanoi ajattelevansa Helsingin kiteen kaltaista säröilevää lasia. Tyhjällä pellolla seisovassa Lasitehtaassa istuimme pyöreän lasipöydän äärellä vihreäpaitaisen miehen levitellessä nähtäville mattalaseja, valööreitä ja kulööreitä.

Moottoritien ruuhkassa Cécile puhui tilan puutteesta. Ei heidän tarvitse matkustaa minnekään kun Ranskassa on kaikki, Välimeren trooppiset helteet ja Bretagnen kylmät tuulet, mutta tilaa ei ole tarpeeksi. Välillä täytyy matkustaa pohjoiseen missä on avarampaa. Me suomalaiset puhkesimme puhumaan järvistä, saunasta ja tulesta; sitten jäästä ja miehistä jotka istuvat tuntikausia avannolla onkimassa. On siinä tilaa. Siihen tilaan pitäisi heidänkin fosforituolinsa laittaa.

No sovitaanko että laitan tuolit avannon ympärille ensi talvena ja kuvaan ne, kysyin. No sovitaan, vastasi Cécile, mutta muista: Vain pimeässä tuolit hohtavat. Minä tiesin kertoa että meiltä löytyy kyllä riittävästi pimeää ja ehkä myös valaisimia.

Carpentrasin bussiasemalla olin ehtinyt kirjoittaa lahjapulloon etiketin: Rubus Arcticus, arktinen vadelma, mesimarja. Pullon ojensin ystävilleni pakettiautossa Avignonin muurin kupeessa, palattuamme harhailevalta lasimatkalta Tarasconin tienoolta. Kiitokseksi Tarasconin makeista pullista ja oudosta oluesta, hapuilevista lauseista, väärinymmärryksistä ja ymmärryksistä.

Loppupäivät kävelimme Avignonin Taidepolkua kohteelta kohteelle, pesulasta kuntosalille, nettibaarista luostarin puutarhaan. Kaikkialle oli ripoteltu paikallista taidetta, kaikensorttista ja kovin yleismaailmallista. Tähtinä nousivat esiin lasten koomiset keittiökapistus-kollaasit ja nuorison reippaat sarjakuvaliskot nettikahvilassa. Rappeutuneella sivukadulla vastaan tuli lukuisten pinkkien jättihanskojen jälkeen yllättäen pieni vaaleanpunainen jalkakyltti. Mikäs vitsi tämä on?

Kuvausta varten asettelin keltaisen katajanmarjapullon punaisen auton katolle ja ryhdyin tähtäilemään kameralla kun sivuovesta astui esiin paikallinen Woody Allen. Anteeksi, onko tämä teidän autonne? Ei ei, hän seisahtui kunnioittavasti niille sijoilleen ja kehotti jatkamaan kuvausta. Ei se ole hänen autonsa vaan tämä on hänen galleriansa Le pied au mur, Jalka muurilla, tervetuloa avajaisiin huomenna! Olen Olivier Huet ja myyn muuria.

Tietenkin laittauduin avajaisiin keltainen takki päällä, juhlakalu itse oli sonnustautunut keltaiseen paitaan. Pieni tupa vaaleanpunaisen jalan alla oli täpötäynnä väkeä, joukossa hääri taiteilija touhukkaana. Lähituntumaan päästyäni ojensin keltaisen pullolahjan. Hän kiitteli, kiirettään anteeksipyydellen: Tämä on suksee, hän myy koko ajan, ei tämä ole tavallista! Kouluviivottimella hän mittaili kuvarullalta muurinkatkelmia halutuista kohdista. Me kulkurit ostimme linja-autoaseman. Ihmiset parveilivat Muuriviinien ja suolapalojen ympärillä, keskellä seisoi tanakasti pieni suomalainen lakkalikööri. Ilmassa oli kansainvälisen taidetapahtuman tuntua.

Viimeisenä päivänä kannoin toiseksi viimeisen pullon vankilan muurin uhrauspaikalle. Muurin lokeroihin oli kasvanut iloisen kirjava asetelma jos jonkinlaisesta pikkutavaraa, hedelmiä ja kuoria, pulloja ja korkkeja. Kaadoin tinktuurani lääkekuppeihin ja asettelin ne lokeroihin, itse mesimarjapullon kaiken kukkuraksi. Onnea ja terveyttä teille Avignonin vangit, murtukoon muurinne! Kiitos Avignon, halkeilevista kantapäistä ja punaisesta nenästä! Sieraimen mätäpaiseesta puhumattakaan.

Kun kevennetyt laukut jo odottivat asemalla, etsimme kuppilaa jossa juoda lähtökahvit. Taas syrjäkujalla, niin kuin Avignonissa ei muita katuja olisikaan, tapahtui ihme. Kaksi pientä tyttöä käveli peräkanaa suomea puhuen, edellä äiti vauvanvaunuja työntäen. Täällä puhutaan suomea! pääsi suustani. Nainen kääntyi ja jäimme tuijottamaan toisiamme. Teija! Entinen oppilas. Entinen opettaja. Täällä! No missäpä muuallakaan. Luonnollisesti. He matkalla Barcelonaan, me Suomeen, eiköhän lähdetä lähtökahveille.

Niin istuimme kahveilla ahtaassa matkailuautossa, jostakin esiinloihditun pöydän ääressä. Lääkkeeksi otettiin katajanmarjalle tuoksuvaa tinktuuraa: suojelkoon se meitä matkoillamme, terveydeksi! Meitä nauratti niin, kaikki entinen ja nykyinen. Lapset ryhtyivät leikkaamaan tyhjästä muovipullosta paperinukkea, muoviversiota; annoin heille värikalvoja vaatetarpeiksi. Vaihdettiin kuulumiset: Teija opettaa teatteripuvustusta paitsi että äitiyslomalla reissaa, minä värkkään nesteteoksia ja kannan niitä pitkin Eurooppaa.

Mieli ja reput kevyinä kävelimme ulos Avignonin muurin aukosta, vartijoiden huutojen säestyksellä. Olkaa armolliset, rukoilin. Takkiin oli tarttunut Avignonin kuvia ja pölyä. Päähän oli syttynyt Jääbaarin idea. Taskussa oli Cécilen ja Olivierin osoitteet.

Kiitos antimista, Avignon, jää hyvästi muuriesi sisään. Virratkoon nesteesi kirkkaina.

Jälkikirjoitus: Talvella kuvasin Cécilen tuoleja avannolla, hän innostui kuvista ja aloimme suunnitella ranskalais-suomalaista ympäristöteosta internetin välityksellä.

Helsinki 2000 -projektit Töölönlahden makasiineilla:

Korpela, Törmänen & co.: Virtaava Baari 28.7.-6.8.2000

Lola Muance (Guigny & Surtel): Tähtien baaritiski 27.7.-15.8.2000